Verenkiertoelimistö
Verenkierto jaetaan isoon- ja pieneen verenkiertoon. Sydän pumppaa valtimoiden kautta kapillaareihin ja sieltä laskimoiden kautta veri palaa takaisin sydämeen. Verenkierto kuljettaa hapen ja hiilidioksidin, eli keuhkotuuletuksen kudosten ja keuhoilman välillä. Kuljettaa ravintoaineet, viestiaineet, hormonit ja pitää koko elimistön homeostaasia tasapainossa ja myös lämpötilaa. Sydän välikarsinassa, omistajansa nyrkin kokoinen keskellä rintakehää kaartuen vasemmalle. Sydämen oikean ja vasemman puolen erottaa väliseinä eli septum. Seinämä koostuu kolmesta kerroksesta. Endokardium on sisimpänä, joka koostuu endoteelistä ja sidekudoksesta ja se muodostaa läpät. Myokardium koostuu itse sydänlihaskudoksesta. Perikardium verhoaa sydämen ulkopuolta ja se on kaksilehtinen välivoideltu kalvo (vrt pleura,nivel). Sydämessä vasemman kammion seinämä on paksumpi, koska se joutuu tekemään työtä suurempaa painetta vastaan. Sydämen hapenkulutus on 10% koko elimistön hapenkulutuksesta ja tämä siksi koska valtimot ovat verraten suuria ja sydämessä hiussuoniverkosto on tiheämpi.
Aortan tyvestä lähtevät sepelvaltimot, jotka tuovat hapekasta verta sydänlihakselle. Vasen sepelvaltimo haarautuu kahteen osaan joista toinen kulkee septumia pitkin ja toinen eteis-kammioseinää pitkin sydämen takapuolelle sekä oikea sepelvaltimo kulkee eteis-kammioseinää pitkin oikealle puolelle taakse. Sepelvaltimoita seuraa luonnollisesti sepellaskimot, jotka yhtyvät sydämen takapuolelle sepelpoukamasksi. Koska laskimot ovat velttoja niin sydämen systole vaiheessa ne litistyvät ja siksi veri virtaa heikommin laskimoissa. Aortan koarktaatio
Sydänläpät eli eteiskammioläpät ja kammiovaltimoläpät toimivat venttiileinä. Eteisten ja kammioiden väliset läpät ovat purjeläppiä, joiden nystylihakset ja jännerihmat estävät niiden plumpsahtamisen sisälle päin eteiseen. Kammio-valtimoläpät ovat taskuläppiä, joista aorttaläppä aortan tyvessä ja keuhkovaltimoläppä keuhkovaltimon tyvessä. Kaikki sydänläpät muodostuvat endokardiumin poimuista ja toimivat passiivisesti sydämen pumppaustoiminnan mukaan. Läppäleikkaukset HUS:ssa
Iskutilavuus on yhden supistuksen aikana valtimoihin kertynyt verimäärä (n.70ml). Syke on syke minuutissa ja minuuttitilavuus on syke kertaa iskutilavuus n. 5 l. Rasituksen aikana syke ja iskutilavuus kasvaa, niin myös minuuttitilavuus kasvaa. Maksimisyke on korkein iän mukainen maksimisyke jota ei voi enään harjoittelulla parantaa. Maksimisyke hidastuu iän myötä. Iskutilavuutta voidaan parantaa harjoittelulla.
Veri liikkuu sydämen pumppaustoiminnan ja laskimoiden toiminnan avulla.
Sydän supistuu kaikki tai ei mitään periaatteella ja se toimii automaattisesti ilman erillistä käskyä. Sympaattinen hermosto voimistaa sykettä ja parasympaattinen hidastaa. Pulssi lähtee sinussolmukkeesta ja leviää johtorataa pitkin kaikkialle sydämeen. Johtorata koostuu sinussolmukkeen lisäksi:
Sinussolmukkeen sijaan ilmpulssi on mahdollista lähteä myös AV-solmukkeesta.
Systole pumppaus ja Diastole lepo. Sydämen toiminta lähtee siitä että 1. Kammiot supistuvat ja kaikki neljä läppää sulkeutuvat. 2. Sitten kammioläpät aukeavat ja veri virtaa valtimoihin. 3. Kammiosupistus loppuu ja alkaa diastole vaihe kammionläppien sulkeuduttua. 4. Kammiopaine laskee ja eteis-kammioläpät aukeutuvat ja veri virtaa eteisistä kammiohin (passiivisesti. 5. Eteissupistus täyttää viellä lisää kammioita, jonka jälkeen eteisen menee diastoleen ja eteiskammioläpät sulkeutuvat. 6. Kammioläpät alkavat sulkeutumaan uudelleen.
Aortan tyvestä lähtevät sepelvaltimot, jotka tuovat hapekasta verta sydänlihakselle. Vasen sepelvaltimo haarautuu kahteen osaan joista toinen kulkee septumia pitkin ja toinen eteis-kammioseinää pitkin sydämen takapuolelle sekä oikea sepelvaltimo kulkee eteis-kammioseinää pitkin oikealle puolelle taakse. Sepelvaltimoita seuraa luonnollisesti sepellaskimot, jotka yhtyvät sydämen takapuolelle sepelpoukamasksi. Koska laskimot ovat velttoja niin sydämen systole vaiheessa ne litistyvät ja siksi veri virtaa heikommin laskimoissa. Aortan koarktaatio
Sydänläpät eli eteiskammioläpät ja kammiovaltimoläpät toimivat venttiileinä. Eteisten ja kammioiden väliset läpät ovat purjeläppiä, joiden nystylihakset ja jännerihmat estävät niiden plumpsahtamisen sisälle päin eteiseen. Kammio-valtimoläpät ovat taskuläppiä, joista aorttaläppä aortan tyvessä ja keuhkovaltimoläppä keuhkovaltimon tyvessä. Kaikki sydänläpät muodostuvat endokardiumin poimuista ja toimivat passiivisesti sydämen pumppaustoiminnan mukaan. Läppäleikkaukset HUS:ssa
Iskutilavuus on yhden supistuksen aikana valtimoihin kertynyt verimäärä (n.70ml). Syke on syke minuutissa ja minuuttitilavuus on syke kertaa iskutilavuus n. 5 l. Rasituksen aikana syke ja iskutilavuus kasvaa, niin myös minuuttitilavuus kasvaa. Maksimisyke on korkein iän mukainen maksimisyke jota ei voi enään harjoittelulla parantaa. Maksimisyke hidastuu iän myötä. Iskutilavuutta voidaan parantaa harjoittelulla.
Veri liikkuu sydämen pumppaustoiminnan ja laskimoiden toiminnan avulla.
Sydän supistuu kaikki tai ei mitään periaatteella ja se toimii automaattisesti ilman erillistä käskyä. Sympaattinen hermosto voimistaa sykettä ja parasympaattinen hidastaa. Pulssi lähtee sinussolmukkeesta ja leviää johtorataa pitkin kaikkialle sydämeen. Johtorata koostuu sinussolmukkeen lisäksi:
Sinussolmukkeen sijaan ilmpulssi on mahdollista lähteä myös AV-solmukkeesta.
Systole pumppaus ja Diastole lepo. Sydämen toiminta lähtee siitä että 1. Kammiot supistuvat ja kaikki neljä läppää sulkeutuvat. 2. Sitten kammioläpät aukeavat ja veri virtaa valtimoihin. 3. Kammiosupistus loppuu ja alkaa diastole vaihe kammionläppien sulkeuduttua. 4. Kammiopaine laskee ja eteis-kammioläpät aukeutuvat ja veri virtaa eteisistä kammiohin (passiivisesti. 5. Eteissupistus täyttää viellä lisää kammioita, jonka jälkeen eteisen menee diastoleen ja eteiskammioläpät sulkeutuvat. 6. Kammioläpät alkavat sulkeutumaan uudelleen.
EKG
P-aalto on eteisten depolarisoitumista. QRS-kompleksi on kammioiden depolarisoitumista. T-aalto on kammioiden repolarisaatio. S-T väli on aika jolloin kammiot ovat supistuneina. EKG hoitajille - oppari
Verisuonten rakenteet
Verisuonissa, sekä valtimoissa että laskimoissa on kolme kerrosta. Sisäkalvo, joka koostuu endoteelista ja ohuesta sidekudoskerroksesta. Keskikalvo, joka koostuu lihassyistä ja kimmosyistä. Ulkokalvo on sidekudosta joka kiinnittää suonen ympäristöönsä. Hiussuonissa ainoastaan endoteeli ja tyvikalvo nopean aineenvaihdunnan vuoksi. Valtimoissa on paksut seinämät ja ohut ontelo toisin kuin laskimoilla, joilla on ohuet seinät ja laajempi tuubi. Sileät lihassyyt sätelevät etenkin pienissä valtimoissa ja hiussuonissa. Kollateraalisuonet ovat samaan kohteeseen menevät suonet ja anastomoosit ovat vähän kuin H-putkia joissa verellä on vaihehtoinen reitti kohteeseen.
Pienessä verenkierrossa on keuhkovaltimorunko ja vasen sekä oikea keuhkovaltimo. Sitten veri menee keuhkoihin josta se palaa neljää keuhkolaskimoa pitkin vasempaan eteiseen.
Verisuonten rakenteet
Verisuonissa, sekä valtimoissa että laskimoissa on kolme kerrosta. Sisäkalvo, joka koostuu endoteelista ja ohuesta sidekudoskerroksesta. Keskikalvo, joka koostuu lihassyistä ja kimmosyistä. Ulkokalvo on sidekudosta joka kiinnittää suonen ympäristöönsä. Hiussuonissa ainoastaan endoteeli ja tyvikalvo nopean aineenvaihdunnan vuoksi. Valtimoissa on paksut seinämät ja ohut ontelo toisin kuin laskimoilla, joilla on ohuet seinät ja laajempi tuubi. Sileät lihassyyt sätelevät etenkin pienissä valtimoissa ja hiussuonissa. Kollateraalisuonet ovat samaan kohteeseen menevät suonet ja anastomoosit ovat vähän kuin H-putkia joissa verellä on vaihehtoinen reitti kohteeseen.
Pienessä verenkierrossa on keuhkovaltimorunko ja vasen sekä oikea keuhkovaltimo. Sitten veri menee keuhkoihin josta se palaa neljää keuhkolaskimoa pitkin vasempaan eteiseen.
Valtiomoissa endoteeli, jonka solut kiinni tiivillä liitoksilla ja (aukkoliitoksilla), endoteeli solut
tuottavat homeostaasin molekyylejä ja suonen seinämän komponenetteja. Endoteeliin tyvikalvonalla on ohut subendoteliaalikerros, jossa vähän elastisia säikeitä. Tämä erottaa sen seuraavasta keskikerroksesta.
Keskikerros on poikittaista sileää lihaskudosta, joka on paksu erityisesti valtimoissa vertaen
laskimoihin. Tämän kerroksen erottaa ohut elastiinia sisältävä kerros ennen ulointa kerrosta, joka on pääasiassa kollageenia ja elastitisia säikeistä muodostunut kerros, joka myös liittää suonen ympäröivään kudokseen. Tämä kerros on suhteellisesti paksumpi laskimoissa verrattuna valtimoissa. Keskikokoisissa laskimoissa usein endottelisolujen muodostamia läppärakenteita.
Hiussuonissa endoteeli kerros tyvikalvoineen. Endoteelisolujen sytoplasmassa on runsaasti
pinosytoosirakkuloita nopean aineiden siirron saavuttamiseksi. Endoteelin alla sijaitsee perisyyttejä jotka voivat supistumalla saada ohjattua verenvirtausta kapillaariverkostossa. Ja ne voi myös vaikutttaa valkosolujen kulkuun ja tulehdusreaktion liikenteeseen kudoksessa. Aukollisia kapillaareja on endorauhasissa ja suurilla absorptio pinnoilla (suolen epit) ja sinusoideja muodostavia kapillaareja on esim maksassa.
Ateroskleroosi
tuottavat homeostaasin molekyylejä ja suonen seinämän komponenetteja. Endoteeliin tyvikalvonalla on ohut subendoteliaalikerros, jossa vähän elastisia säikeitä. Tämä erottaa sen seuraavasta keskikerroksesta.
Keskikerros on poikittaista sileää lihaskudosta, joka on paksu erityisesti valtimoissa vertaen
laskimoihin. Tämän kerroksen erottaa ohut elastiinia sisältävä kerros ennen ulointa kerrosta, joka on pääasiassa kollageenia ja elastitisia säikeistä muodostunut kerros, joka myös liittää suonen ympäröivään kudokseen. Tämä kerros on suhteellisesti paksumpi laskimoissa verrattuna valtimoissa. Keskikokoisissa laskimoissa usein endottelisolujen muodostamia läppärakenteita.
Hiussuonissa endoteeli kerros tyvikalvoineen. Endoteelisolujen sytoplasmassa on runsaasti
pinosytoosirakkuloita nopean aineiden siirron saavuttamiseksi. Endoteelin alla sijaitsee perisyyttejä jotka voivat supistumalla saada ohjattua verenvirtausta kapillaariverkostossa. Ja ne voi myös vaikutttaa valkosolujen kulkuun ja tulehdusreaktion liikenteeseen kudoksessa. Aukollisia kapillaareja on endorauhasissa ja suurilla absorptio pinnoilla (suolen epit) ja sinusoideja muodostavia kapillaareja on esim maksassa.
Ateroskleroosi
Veren koostumus
Verellä on liike-energia ja se painaa menemään ääreisvastusta vastaan. Painovoima helpottaa virtausta ja veri virtaa aina korkeammasta paineesta matalampaan. Veri virtaa paineentasaajavaltimoista kohti pienempiä valtimoita ja edelleen kappillaareihin. Hiussuonet mahdollistavat hyvän aineiden vaihdon. Juuri ennen kapillaaria olevat valtimot eli presfinkterit säätelevät veren kulkua kapillaareissa, joiden toimintaa mm. happi ja hiilidioksidi säätelevät. Sitten paluuposti laskimoiden kautta suurempiin laskimoihin ja onttolaskimoiden kautta oikeaan eteiseen. Laskimoläpät ja lihaspumppu edesauttavat ylösnousua, sekä rintakehän alipaine. Verenpaine on sysäävää eli systolista ja dasapainottavaa eli diastolista. Pienessä verenkierrossa huomattavasti matalammat paineet. Korkeaan verenpaineeseen lisää riskiä, ikä, perintötekijät, alkoholi ja suola, ylipaino ja vähäinen liikunta sekä stressi. Tämä heikentää sydäntä ja altistaa kalkkeumille.
Verenkiertoa säädellään kolmella tavalla: Paikallinen-, hermostollinen- ja humoraalinen säätely. Paikallinen säätely on prekapillaarisfinkterien toimintaa sekä suonten supistussäätelyä paikallisesti jossain kudoksessa. Eli kudos voi reagoida kemiallisiin aineisiin, mekaaniseen tai termiseen tekijään. Laajenemista aiheuttaa mm. hapen puute, maitohappo, hiilidioksidi ja lämpötilan nousu. Supistumista eli hidastumista aiheuttaa taas lämpötilan lasku, hapen ylimäärä ja hyytymiseen liittyvät molekyylit sekä endoteelin erikoisaineet. Humoraalinen säätely tapahtuu verenkiertoon eritettyjen aineiden välityksellä. Lisämunuaisen ytimen erittämä nor- ja adrenaliini lisäävät sydämen sykettä ja supistavat suonia, sekä laajentavat sepelvaltimoita. Hermostollinen säätely tapahtuu ydinjatkeessa ja aivosillassa sijaitsevat vasomotorisen keskuksen kautta. Aortan kaaressa ja yhteisessä kaulavaltimossa karotispoukamassa sijaitsevat baroreseptorit mittaavat suonen seinämän venytystä ja lähettävät signaalin vasomotoriseen keskukseen. Eli barot reagoivat verenpaineen muutoksiin ja näin ne säätelevät verenpainetta. Lisäksi aortankaaressa ja kaulavaltimohaarassa sijaitsevassa karotispoukamassa, kemoreseptoreita, jotka mittaavat veren hiilidioksidi, happi ja vety-ioni pitoisuuksia, jonka mukaan ne säätelevät hengitystä ja impulssi menevät samaan tapaan vasomotoriseen keskukseen (huomaa, että lisäksi hengitystä säätelee myös itse hengityskeskus). Vasomotorisen keskuksen käskyt kulkevat autonomisen hermoston kautta. Sympaattisia säikeitä, kulkee myös sydämen kammiohin, verisuoniin ja lisämunuaisytimeen. Sekä parasympaattisia yhteyksiä menee sydämeen mutta ei mualle verenkiertoon paitsi paisuvaiskudokseen. Lisäksi tunnetilat voivat vaikuttaa verenpaineeseen.
Veren koostumusIhmisellä noin 5 litraa tavaraa. Plasma on nestemmäinen osa josta poistettu solut ja seerumi on nestemmäinen osa josta poistettu solut, fibrinogeeni sekä muut hyytymistekijät. Veressä punkkuja karvan alle puolet ja valkkareita ja hiutaleita 1% ja loppu tavara olisi plasmaa.
Veriryhmät
Punasolujen pinnassa olevia glykoproteeini ja glykolipidien sokeritähteitä. Elimistössä kehittyy vasta-aineita niitä soluja vastaan, joita punasoluissa ei ole.
Resustekijä eli D-antigeeni löytyy joltain ja se on resus-positiivinen, kun taas joltain ei löydy ja se on resus-negatiivinen. Jos resus-negatiivinen saa verta resus-positiiviselta, niin hänen elimistö alkaa tuottaa vasta-ainetta tätä vierasta antigeenia kohtaan ja tämä johtaa punasolujen tuhoutumiseen. Resus-positiivinen voi taas ottaa kumman tahansa verta. Suomalaisista suurin osa n.88% on resus-positiivisia. Raskaudessa tämä tulee ottaa huomioon:
Verivalmisteiden immunologiset vaikutukset
Valkosoluja eli leukkareita on 0,1-0,2% verrattuna punasolujen määrään. Jaetaan granulosyytteihin (neutr.basot,eos) ja lymfosyytteihin (T-, B- ja NK) sekä monosyytteihin. Valkkarit hengailee pääasiassa kudoksissa, imuteissä ja imusolmukkeissa.
Solunetti - Immuunipuolustus
Immunologia - Oppari
Leukemia ja niiden diagnostiikka
Verihiutaleita eli trombbareita on enemmän kuin valkkareita. Syntyvät luuytimen megakaryosyyteistä kuroutumalla. Osallistuu hyytymiseen.
Trombiinin tuotanto käynnistyy maksassa haavan tultua ja se alkaa pilkkoon maksassa olevaa fibrinogeeniä fibriiniksi, joka painelee menemään haavapaikalle. Koko systeemiin osallistuu monia aineksia. Ensimmäisenä paikalla kuitenkin trombosyytit.
Verenkiertoa säädellään kolmella tavalla: Paikallinen-, hermostollinen- ja humoraalinen säätely. Paikallinen säätely on prekapillaarisfinkterien toimintaa sekä suonten supistussäätelyä paikallisesti jossain kudoksessa. Eli kudos voi reagoida kemiallisiin aineisiin, mekaaniseen tai termiseen tekijään. Laajenemista aiheuttaa mm. hapen puute, maitohappo, hiilidioksidi ja lämpötilan nousu. Supistumista eli hidastumista aiheuttaa taas lämpötilan lasku, hapen ylimäärä ja hyytymiseen liittyvät molekyylit sekä endoteelin erikoisaineet. Humoraalinen säätely tapahtuu verenkiertoon eritettyjen aineiden välityksellä. Lisämunuaisen ytimen erittämä nor- ja adrenaliini lisäävät sydämen sykettä ja supistavat suonia, sekä laajentavat sepelvaltimoita. Hermostollinen säätely tapahtuu ydinjatkeessa ja aivosillassa sijaitsevat vasomotorisen keskuksen kautta. Aortan kaaressa ja yhteisessä kaulavaltimossa karotispoukamassa sijaitsevat baroreseptorit mittaavat suonen seinämän venytystä ja lähettävät signaalin vasomotoriseen keskukseen. Eli barot reagoivat verenpaineen muutoksiin ja näin ne säätelevät verenpainetta. Lisäksi aortankaaressa ja kaulavaltimohaarassa sijaitsevassa karotispoukamassa, kemoreseptoreita, jotka mittaavat veren hiilidioksidi, happi ja vety-ioni pitoisuuksia, jonka mukaan ne säätelevät hengitystä ja impulssi menevät samaan tapaan vasomotoriseen keskukseen (huomaa, että lisäksi hengitystä säätelee myös itse hengityskeskus). Vasomotorisen keskuksen käskyt kulkevat autonomisen hermoston kautta. Sympaattisia säikeitä, kulkee myös sydämen kammiohin, verisuoniin ja lisämunuaisytimeen. Sekä parasympaattisia yhteyksiä menee sydämeen mutta ei mualle verenkiertoon paitsi paisuvaiskudokseen. Lisäksi tunnetilat voivat vaikuttaa verenpaineeseen.
Veren koostumusIhmisellä noin 5 litraa tavaraa. Plasma on nestemmäinen osa josta poistettu solut ja seerumi on nestemmäinen osa josta poistettu solut, fibrinogeeni sekä muut hyytymistekijät. Veressä punkkuja karvan alle puolet ja valkkareita ja hiutaleita 1% ja loppu tavara olisi plasmaa.
Veriryhmät
Punasolujen pinnassa olevia glykoproteeini ja glykolipidien sokeritähteitä. Elimistössä kehittyy vasta-aineita niitä soluja vastaan, joita punasoluissa ei ole.
Resustekijä eli D-antigeeni löytyy joltain ja se on resus-positiivinen, kun taas joltain ei löydy ja se on resus-negatiivinen. Jos resus-negatiivinen saa verta resus-positiiviselta, niin hänen elimistö alkaa tuottaa vasta-ainetta tätä vierasta antigeenia kohtaan ja tämä johtaa punasolujen tuhoutumiseen. Resus-positiivinen voi taas ottaa kumman tahansa verta. Suomalaisista suurin osa n.88% on resus-positiivisia. Raskaudessa tämä tulee ottaa huomioon:
Verivalmisteiden immunologiset vaikutukset
Valkosoluja eli leukkareita on 0,1-0,2% verrattuna punasolujen määrään. Jaetaan granulosyytteihin (neutr.basot,eos) ja lymfosyytteihin (T-, B- ja NK) sekä monosyytteihin. Valkkarit hengailee pääasiassa kudoksissa, imuteissä ja imusolmukkeissa.
Solunetti - Immuunipuolustus
Immunologia - Oppari
Leukemia ja niiden diagnostiikka
Verihiutaleita eli trombbareita on enemmän kuin valkkareita. Syntyvät luuytimen megakaryosyyteistä kuroutumalla. Osallistuu hyytymiseen.
Trombiinin tuotanto käynnistyy maksassa haavan tultua ja se alkaa pilkkoon maksassa olevaa fibrinogeeniä fibriiniksi, joka painelee menemään haavapaikalle. Koko systeemiin osallistuu monia aineksia. Ensimmäisenä paikalla kuitenkin trombosyytit.
Hengitys
Soluhengitys on se mitä tapahtuu soluissa, eli glukoosia poltetaan mitokondrioissa ja saadaan energiaa ATP:nä kun taas hengitys eli respiraatio on hapen siirtymistä ulkoilmasta solujen käyttöön ja hiilidioksidin siirtymistä ulos soluista ja elimistöstä. Keuhkotuuletus on taas ilman siirtymistä eli virtausta keuhkorakkuloihin ja sieltä ulos.
Hengitysteissä on pääasiassa valekerrostunut värekarvaepiteeli paitsi nielun alueella kerrostunut levyepiteeli. Karvat keräävät limaa ja kuskaa sitä ylöspäin nieltäväksi mahalaukkuun. Ylähengitysteiksi luetellaan kuuluvaksi kaikki nenästä kurkunpäähän ja loppumatka alveoleihin on alahengitysteitä.
Nenäontelossa on väliseinä joka jakaa oikeaan ja vasempaan osastoon. Yläosassa hajuepiteeliä, jossa hajureseptorit. Ontelossa nenäkuorikot lisäävät limakalvopinta-alaa. Karvat puhdistaa ilmaa ja ilma lämpenee ontelossa.
Nenäonteloista on yhteys sivuonteloihin, joita on poskiontelot ja otsaontelot. Ne ovat limakalvon verhoamia ilmaonteloita. Nielu on hengitysteiden ja ruuansulatuskanavan risteyskohta, johon lasketaan kuuluvaksi nenä-, suu- ja alanielu. Nenänielua päällystää hengitystie-epiteeli loppua osaa niuelusta päällystää kerrostunut levyepiteeli. Korvatorvi avautuu nenänieluun. Nielurisat ovat imukudosta, vaikka niillä on vähäinen yhteys muuhun imukudoksistoon. Nielurisoja on kaksi kitakaaren välissä ja nielun katossa ylhäällä on varsinainen kitarista. Lisäksi on pikkurisa joka on osa kieltä:
Kurkunpää rakentuu yhteen liittyneistä rustoista. Kurkunkansi, joka sulkee kurkunpään laskeutuessaan. Kilpirusto ( aatamin omena) suojaa kurkunpäätä edestä. Sen alla taas suojana rengasrusto ja kannurustot jotka niveltyvät rengasrustoon ja äänijänteet kiinnittyvät niihin.
Kurkunkantta ja äänihuulia verhooa kerrostunut epiteeli ja loppuja kurkunpään osista verhooa hengitystie-epiteeli. Äänijänteet ja niitä peittävä epiteeli muodostaa äänihuulet. Ilmavirta saa äänihuulet värähtelemeään ja niiden kireyttä voidaan muuttaa lihaksilla jolloin saadaan eri taajuuksia. Lisäksi ääneen vaikuttaa tietysti artikulaatio, eli hampaat, huulet, posket ja kieli. Suuontelo ja nenäontelo on lähinnä kaikipohjaa äänelle.
Henkitorvi on noin 10-12cm pitkä ja halkaisijaltaan 2,5cm. Se on joustava putki jota pitävät ammollaan rustokaaret. Henkitorvi kulkee ruokatorven etupuolella. Rustokaaret ovat takaa auki ja paikalla on sidekudosta ja lihasta. Henkitorvi jakautuu edelleen kahdenksi pääkeuhkoputkeksi, jotka jakatuvat edelleen keuhkoputkiksi ja ne kulkeutuvat kehkoportin kautta keuhkoon yhdessä samaa matkaa suonten ja imuteiden kanssa. Keuhkoputkia on kaksi vasemmalla ja kolme oikealla.
Keuhkon yläkärki ulottuu solisluun yläpuolelle ja alareuna lepää palleaa vasten ja ne täyttävät koko rintaontelon. Lohkoja keukoissa on kaksi vasemmalla ja kolme oikealla. Itse kaasujen vaihto tapahtuu alveoleissa eli keuhkorakkuloissa, johon pienimmät keuhkoputket päätyvät. Keuhkorakkula rypäleiden välissä kulkee hiussuonia, sekä imuteitä.
Keuhkopussi on kakslilehtinen sidekudospussi, jonka ulkopinta on kiinni rintaontelossa ja palleassa, sekä sisäpinta tunkeutuu keuhkolohkojen väliin. Lehdet ovat kiinni alipaineella toisissaan ja välissä liukastaa pleuraneste (keuhkopussinontelossa), joka vähentää kitkan.
Välikarsina 2:s kuva on alue joka on välissä. Sivulla keuhkot, edessä rintalasta ja takana selkäranka ja alhaalla pallea. Välikarsinassa sijaitsevat sydän, kateenkorva, aortta, onttolaskimot, rintatiehyt, ruokatorvi, henkitorvi ja pääkeuhkoputket.
Ventilaatiossa vuorottelevat sisään- ja uloshengitys. Sisäänhengityksessä keuhkot laajenevat ja pallea supistuu alaspäin. Lisäksi uloimmat kylkivälilihakset supistuessaan vetävät rinta enemmän ulospäin ja keukot laajenevat rintaontelon laajetessa alipaineistetun keukopussinontelon ansiosta.
Sisäänhengityksessä sisemmät kylkivälilihakset pienentävät rintakehää ja vatsalihakset työntävät sisuskaluja ylöspäin. Uloshengitys on kuitenkin normaalisti passiivista, kun keuhkot palaavat kimmoisesti lepoasentoonsa ja samalla pallea veltostuu. Vain aktiivisessa uloshengityksessä käytetään apuna nk. apulihaksia, eli sisempiä kylkivälifileitä.
Keuhkopussin ontelossa on jatkuvasti pieni alipaine, jossa alveolit pintajännityksen vuoksi pyrkivät menemään kasaan mutta ulkolehti vetää kohti rintakehää. Alveolien surfaktantti pienentää pintajännitystä. Keskosilla ei ole tätä nimeksikään ja siksi hengitys tökkii.
Hengitystiheys on noin 12 kertaa minuutissa ja kertahengitystilavuus noin kokispullon verran (0,5l) tällöin hengityksen minuuttitilavuus on 12 x kokispullon eli noin 6-7 litraa. Fyysinen rasitus voi nostaa jopa 200 litraan. Kertahengitysilmasta eli siitä kokispullosta kaikki ei päädy alveoleihin asti vaan ne jää kuolleeseen tilaan eli noin puolitoista desiä (1,5 dl). Eli koko hengityksen minuuttitilavuudesta varsinaiseen rakkulatuuletukseen pääsee noin. 4,2 - 4,9 litraa.
Kaasut vaihtuu aina suuremmasta osapaineesta pienempään. Happi siirtyy alveoleista vereen ja hiilidioksidi verestä alveoleihin. Molemmissa keuhkoissa noin 150 miljoonaa alveolia ja pinta-ala on 75m^2. Tällä alueella verta noin 100ml, joten se on todella ohuena kerroksena. Alveolista vereen siirtyneestä hapesta on 98% sitoutuneena hemoglobiiniin. Loput liuenneena plasmaan ja solujen nesteeseen. Jokaisessa punasolussa noin 300miljoonaa Hb-molekyyliä ja näistä 97% on täytetty hapella, joka on siis happikyllästeisyys eli happisaturaatio. Alveolissa on 4 kerrosta jonka läpi happi menee: surfaktanttikerros, alveoliepiteeli, kapillaarin endoteeli tyvikalvo ja itse endoteeli. Happi siirtyy tästä läpi diffuusiolla paine-eroa vastaan. Mikäli kudos tarvii jossain tilanteessa enemmän happea, niin hemoglobiini tarjoilee sitä enemmän. Näin ollen laskimoveren pO2 laskee. Eli hemoglobiinin happivarastoja voidaan käyttää tehokkaammin. Happi irtoaa Hb:stä sitä helpommin mitä suurempi CO2 osapaine, pH tai lämpötila. Hiilimonoksidi eli häkä sitoutuu Hb:hen 250 kertaisella affiniteetilla. Lihaksilla löytyy myös oma happireservi eli myoglobiini.
Hiidioksidi kulkee monella tapaa veressä. Noin kymmenys siitä on vaan plasmaan liuenneena ja 20 prosenttia proteiineihin tai hemoglobiiniin. Suurin osa noin 70% on vetykarbonaattina plasmassa. Ensin hiilidioksidi muodostaa hiilihappoa punasolujen karboanhyrdaasin katalysoimana. Suurin osa sen jälkeen dissosioituu vetykarbonaatiksi ja vetyioniksi.
Keuhkotuuletusta eli hengitystä säätelee hengityskeskus joka sijaitsee ydinjatkeessa ja sen avustavia osia myös aivosillassa. Hengityksen säätely jaetaan kahteen tapaan: 1. Neuraalinen säätely. 2. Humoraalinen säätely. Neuraalisessa säätelyssä aivokuori voi stimuloida suoraan hengityskeskusta. Näin voi valmistautua suureen happimenekkiin pelkän neuraalisen säätelyn avulla. Myös lihasten, jänteiden ja nivelten proprioseptorit rasitustilanteessa lähettävät signaalia hengityskeskukseen. Rintaontelossa on mekanoreseptoreita, jotka reagoivat hengityksen aiheuttamaan venytykseen ja näin säätelevät hengitysrytmiä. Myös kipu, stressi ja voimakkaat tunteet säätelevät hengitystä sympaattisen hermoston kautta (adrenaliini). Humoraalinen säätely tapahtuu hiilidioksidin, vetyionien ja (hapen) avulla. Kun CO2 ja H+ ionit lisääntyvät, niin hengintyskeskus aistii tämän ja lähettää käskyä lihaksille hengittää lisää. Kaulavaltimon haarassa ja aortan kaaressa on myös näitä jotka reagoivat ionien pitoisuuksiin ja lähettävät viestiä hengityskeskukseen. Lämpötilan nousu stimuloi suoraan hengityskeskusta.
Hapen puute stimuloi hengitystä mutta harvoin on tilanne jossa happipitoisuus laskisi näin alas, koska neuraalinen säätely ja humoraalinen säätely ehtii jo kompensoimaan tilanteen. Happihoidossa annetaan karbogeeniä, jossa 5% hiilidioksidia stimulanttina. Kuitenkin säätely on niin tehokasta että harvoin balanssi menee pahasti pieleen. Hengitystä voi säädellä myös tahdonalaisesti mutta tahdosta riippumaton aina lopulta voittaa.
Hengitysteissä on pääasiassa valekerrostunut värekarvaepiteeli paitsi nielun alueella kerrostunut levyepiteeli. Karvat keräävät limaa ja kuskaa sitä ylöspäin nieltäväksi mahalaukkuun. Ylähengitysteiksi luetellaan kuuluvaksi kaikki nenästä kurkunpäähän ja loppumatka alveoleihin on alahengitysteitä.
Nenäontelossa on väliseinä joka jakaa oikeaan ja vasempaan osastoon. Yläosassa hajuepiteeliä, jossa hajureseptorit. Ontelossa nenäkuorikot lisäävät limakalvopinta-alaa. Karvat puhdistaa ilmaa ja ilma lämpenee ontelossa.
Nenäonteloista on yhteys sivuonteloihin, joita on poskiontelot ja otsaontelot. Ne ovat limakalvon verhoamia ilmaonteloita. Nielu on hengitysteiden ja ruuansulatuskanavan risteyskohta, johon lasketaan kuuluvaksi nenä-, suu- ja alanielu. Nenänielua päällystää hengitystie-epiteeli loppua osaa niuelusta päällystää kerrostunut levyepiteeli. Korvatorvi avautuu nenänieluun. Nielurisat ovat imukudosta, vaikka niillä on vähäinen yhteys muuhun imukudoksistoon. Nielurisoja on kaksi kitakaaren välissä ja nielun katossa ylhäällä on varsinainen kitarista. Lisäksi on pikkurisa joka on osa kieltä:
Kurkunpää rakentuu yhteen liittyneistä rustoista. Kurkunkansi, joka sulkee kurkunpään laskeutuessaan. Kilpirusto ( aatamin omena) suojaa kurkunpäätä edestä. Sen alla taas suojana rengasrusto ja kannurustot jotka niveltyvät rengasrustoon ja äänijänteet kiinnittyvät niihin.
Kurkunkantta ja äänihuulia verhooa kerrostunut epiteeli ja loppuja kurkunpään osista verhooa hengitystie-epiteeli. Äänijänteet ja niitä peittävä epiteeli muodostaa äänihuulet. Ilmavirta saa äänihuulet värähtelemeään ja niiden kireyttä voidaan muuttaa lihaksilla jolloin saadaan eri taajuuksia. Lisäksi ääneen vaikuttaa tietysti artikulaatio, eli hampaat, huulet, posket ja kieli. Suuontelo ja nenäontelo on lähinnä kaikipohjaa äänelle.
Henkitorvi on noin 10-12cm pitkä ja halkaisijaltaan 2,5cm. Se on joustava putki jota pitävät ammollaan rustokaaret. Henkitorvi kulkee ruokatorven etupuolella. Rustokaaret ovat takaa auki ja paikalla on sidekudosta ja lihasta. Henkitorvi jakautuu edelleen kahdenksi pääkeuhkoputkeksi, jotka jakatuvat edelleen keuhkoputkiksi ja ne kulkeutuvat kehkoportin kautta keuhkoon yhdessä samaa matkaa suonten ja imuteiden kanssa. Keuhkoputkia on kaksi vasemmalla ja kolme oikealla.
Keuhkon yläkärki ulottuu solisluun yläpuolelle ja alareuna lepää palleaa vasten ja ne täyttävät koko rintaontelon. Lohkoja keukoissa on kaksi vasemmalla ja kolme oikealla. Itse kaasujen vaihto tapahtuu alveoleissa eli keuhkorakkuloissa, johon pienimmät keuhkoputket päätyvät. Keuhkorakkula rypäleiden välissä kulkee hiussuonia, sekä imuteitä.
Keuhkopussi on kakslilehtinen sidekudospussi, jonka ulkopinta on kiinni rintaontelossa ja palleassa, sekä sisäpinta tunkeutuu keuhkolohkojen väliin. Lehdet ovat kiinni alipaineella toisissaan ja välissä liukastaa pleuraneste (keuhkopussinontelossa), joka vähentää kitkan.
Välikarsina 2:s kuva on alue joka on välissä. Sivulla keuhkot, edessä rintalasta ja takana selkäranka ja alhaalla pallea. Välikarsinassa sijaitsevat sydän, kateenkorva, aortta, onttolaskimot, rintatiehyt, ruokatorvi, henkitorvi ja pääkeuhkoputket.
Ventilaatiossa vuorottelevat sisään- ja uloshengitys. Sisäänhengityksessä keuhkot laajenevat ja pallea supistuu alaspäin. Lisäksi uloimmat kylkivälilihakset supistuessaan vetävät rinta enemmän ulospäin ja keukot laajenevat rintaontelon laajetessa alipaineistetun keukopussinontelon ansiosta.
Sisäänhengityksessä sisemmät kylkivälilihakset pienentävät rintakehää ja vatsalihakset työntävät sisuskaluja ylöspäin. Uloshengitys on kuitenkin normaalisti passiivista, kun keuhkot palaavat kimmoisesti lepoasentoonsa ja samalla pallea veltostuu. Vain aktiivisessa uloshengityksessä käytetään apuna nk. apulihaksia, eli sisempiä kylkivälifileitä.
Keuhkopussin ontelossa on jatkuvasti pieni alipaine, jossa alveolit pintajännityksen vuoksi pyrkivät menemään kasaan mutta ulkolehti vetää kohti rintakehää. Alveolien surfaktantti pienentää pintajännitystä. Keskosilla ei ole tätä nimeksikään ja siksi hengitys tökkii.
Hengitystiheys on noin 12 kertaa minuutissa ja kertahengitystilavuus noin kokispullon verran (0,5l) tällöin hengityksen minuuttitilavuus on 12 x kokispullon eli noin 6-7 litraa. Fyysinen rasitus voi nostaa jopa 200 litraan. Kertahengitysilmasta eli siitä kokispullosta kaikki ei päädy alveoleihin asti vaan ne jää kuolleeseen tilaan eli noin puolitoista desiä (1,5 dl). Eli koko hengityksen minuuttitilavuudesta varsinaiseen rakkulatuuletukseen pääsee noin. 4,2 - 4,9 litraa.
Kaasut vaihtuu aina suuremmasta osapaineesta pienempään. Happi siirtyy alveoleista vereen ja hiilidioksidi verestä alveoleihin. Molemmissa keuhkoissa noin 150 miljoonaa alveolia ja pinta-ala on 75m^2. Tällä alueella verta noin 100ml, joten se on todella ohuena kerroksena. Alveolista vereen siirtyneestä hapesta on 98% sitoutuneena hemoglobiiniin. Loput liuenneena plasmaan ja solujen nesteeseen. Jokaisessa punasolussa noin 300miljoonaa Hb-molekyyliä ja näistä 97% on täytetty hapella, joka on siis happikyllästeisyys eli happisaturaatio. Alveolissa on 4 kerrosta jonka läpi happi menee: surfaktanttikerros, alveoliepiteeli, kapillaarin endoteeli tyvikalvo ja itse endoteeli. Happi siirtyy tästä läpi diffuusiolla paine-eroa vastaan. Mikäli kudos tarvii jossain tilanteessa enemmän happea, niin hemoglobiini tarjoilee sitä enemmän. Näin ollen laskimoveren pO2 laskee. Eli hemoglobiinin happivarastoja voidaan käyttää tehokkaammin. Happi irtoaa Hb:stä sitä helpommin mitä suurempi CO2 osapaine, pH tai lämpötila. Hiilimonoksidi eli häkä sitoutuu Hb:hen 250 kertaisella affiniteetilla. Lihaksilla löytyy myös oma happireservi eli myoglobiini.
Hiidioksidi kulkee monella tapaa veressä. Noin kymmenys siitä on vaan plasmaan liuenneena ja 20 prosenttia proteiineihin tai hemoglobiiniin. Suurin osa noin 70% on vetykarbonaattina plasmassa. Ensin hiilidioksidi muodostaa hiilihappoa punasolujen karboanhyrdaasin katalysoimana. Suurin osa sen jälkeen dissosioituu vetykarbonaatiksi ja vetyioniksi.
Keuhkotuuletusta eli hengitystä säätelee hengityskeskus joka sijaitsee ydinjatkeessa ja sen avustavia osia myös aivosillassa. Hengityksen säätely jaetaan kahteen tapaan: 1. Neuraalinen säätely. 2. Humoraalinen säätely. Neuraalisessa säätelyssä aivokuori voi stimuloida suoraan hengityskeskusta. Näin voi valmistautua suureen happimenekkiin pelkän neuraalisen säätelyn avulla. Myös lihasten, jänteiden ja nivelten proprioseptorit rasitustilanteessa lähettävät signaalia hengityskeskukseen. Rintaontelossa on mekanoreseptoreita, jotka reagoivat hengityksen aiheuttamaan venytykseen ja näin säätelevät hengitysrytmiä. Myös kipu, stressi ja voimakkaat tunteet säätelevät hengitystä sympaattisen hermoston kautta (adrenaliini). Humoraalinen säätely tapahtuu hiilidioksidin, vetyionien ja (hapen) avulla. Kun CO2 ja H+ ionit lisääntyvät, niin hengintyskeskus aistii tämän ja lähettää käskyä lihaksille hengittää lisää. Kaulavaltimon haarassa ja aortan kaaressa on myös näitä jotka reagoivat ionien pitoisuuksiin ja lähettävät viestiä hengityskeskukseen. Lämpötilan nousu stimuloi suoraan hengityskeskusta.
Hapen puute stimuloi hengitystä mutta harvoin on tilanne jossa happipitoisuus laskisi näin alas, koska neuraalinen säätely ja humoraalinen säätely ehtii jo kompensoimaan tilanteen. Happihoidossa annetaan karbogeeniä, jossa 5% hiilidioksidia stimulanttina. Kuitenkin säätely on niin tehokasta että harvoin balanssi menee pahasti pieleen. Hengitystä voi säädellä myös tahdonalaisesti mutta tahdosta riippumaton aina lopulta voittaa.
