Mikrobien tartuntareitit: RS-kanava (normaalifloora), hengitystiet ja virtsatiet sekä rikkoutuneet haavat. Elimistöllä on luontaisia keinoja suojautua mikrobeja vastaan mm. kyynelneste, limakalvoeritteet, sylki, värekarvatoiminta, iho, hiki, mahanesteet, ja mm. happamuus emättimessä. Ihmisen omat muut keinot ovat hygienia, puhtaat elitarvikkeet yms.
Bakteerit tykkäävät elää elimistön kudosnesteissä, josta ne saavat helposti ravintoa (gluk.aminoh.) ja niillä on sopiva lämpötila jolloin ne voivat jakaantua tehokkaasti. Normaalifooraan kuuluu hyviä bakteereita (apatogeeniset), jotka suojaavat pahoilta bakteereilta (patogeeniset).
Hematopoieesin taustaa
Valkosoluja:
Granulosyytit
Lymfosyytit eli imusolut.
SyöjäsolutSyöjäsolujen toimintaa kutsutaan synnynnäiseksi immuniteetiksi, koska ne reagoivat samalla tavalla kaikkia taudinaiheuttajia kohtaan. Fagosyytti tunnistaa kohteen reseptorilla ja sen jälken syö sen ja sulattelee lysosomi nesteillään sitä.
Mikrobi-infektio aiheuttaa elimistössä tulehdusreaktion, jossa verenkierto lisääntyy vasodilaation avulla ja alueelle tulee paljon valkosoluja, joista neutrofiilit ryömivät suonen seinämän endoteelin läpi. Tulehdusalue tuottaa kemiallisia aineita houkutellakseen lisää syöjäsoluja. Neutrofiilit yleensä vastaavat puolustuksesta pari ensimmäistä päivää. Makrofageista paikalla on aluksi vaan kudoksen paikalliset kaverit. Infektion seurauksena luuytimessä makrofagien tuotanto kasvaa ja muutamassa päivässä ne vastaavat eniten solusyönnistä. Klassiset oireen tulehduksessa ovat punoitus, kuumotus, turvotus ja kipu.
Synnynnäinen immuniteetti on siis kaikki ne asiat joihin ei liity oppimista. Luonnolliseen eli synnynnäiseen immuniteettiin kuuluvat syöjäsolujen lisäksi kaikki fyysiset ja kemialliset esteet mikrobeille elimistössä. Iho, limakalvo, sylki, kyynelneste, mahaneste, hengitystiet, nesteiden virtaus ja normaalifloora aiheuttavat luonnollisen immuniteetin.
Lymfaattinen järjestelmäKuuluvat imusolmukkeet, perna, kateenkorva, risat, luuydin ja suolen limakalvon peyerin levyt ja umpilisäke. Lymfaattiselle kudokselle on ominaista suuri lymfosyyttimäärä. Lymfosyyttejä kiertaa veressä vain 2%. Verisuoni kapillaareista pääsee valskaan vähän tavaraa soluvälitiloihin joista ne menee imutiehyeisiin ja lopulta ne kokoontuu suuremmiksi tiehyeiksi ja laskeutuu yläruumiin suuriin laskimoihin. Imusuonet ovat hataria tyvikalvottomia laskimoita ja niillä on läpät. Imusuonet päätyvät imusolmukkeiden kuperalle puolelle ja lymfa kiertaa siellä imusolujen ja syöjäsolujen välissä niiden puhdistaessa epäpuhtauksia. Poiskuljettava suoni lähtee koveralta puolelta imusolmukkeen portista. Imusolmukkeissa lymfosyytit mudostavat keräsiä eli follikkeleita.
Imusolmukkeita on monissa paikoissa, mutta tärkeimmin niitä on: korvan edessä, leuan alla, niskassa, kaulassa, kyynärtaipeissa, kainaloissa, polvitaipeissa, nivustaipeissa ja vatsaontelossa. Alaruumiin ja vasemman puolen imutiet laskeutuvat solislaskimoon yhdistyen ensin isommaksi rintatiehyeksi. Oikean yläruumiin imutiet laskeutuvat oikean solislaskimoon. Orvaskedessä, keskushermostossa ja joissain luissa ja lihaksissa ei ole imuteitä.
Perna on pääasiassa imukudoksesta muodostunut pitkänomainen elin, joka sijaitsee selkärankaisten vatsaontelon etuosassa. Se on suurin lymfaattinen elin, joka tuottaa lymfosyyttejä (sikiöaikana myös punasoluja) ja toimii punasoluvarastona. Lisäksi se suodattaa verta poistaen vanhoja verisoluja ja vieraita antigeeneja. Pernassa on kaksi osaa, valkoinen ja punainen ydin. Valkoinen ydin muodostuu imukudoksesta, pääasiassa lymfosyyteistä. Pernan punainen ydin ympäröi valkoista ydintä. Sen tehtävänä on suodattaa verestä ikääntyneet tai vahingoittuneet punasolut, verihiutaleet sekä mikro-organismit. Lisäksi se toimii punasolujen varastona. Kateenkorva toimii T-solujen kypsymispaikkana välikarsinassa sydämen etu-yläpuolella. Thymys kuihtuu mutta ei kuivu iän myötä.
Hankittu immuniteettiAina syöjäsolut eivät voi tunnistaa kaikkea tai hoitaa kaikkea, niin paikalle tarvitaan lymfosyyttejä. Lymfosyyteillä on taipumus muodostaa myös opittu immuniteetti. B-solut vastaavat humoraalisesta immuniteetistä ja T-solut soluvälitteisestä immuniteetistä. T-solut jaotellaan kahteen isompaan ryhmään eli CD4 (auttaja) ja CD8 (tappaja) solut. Lymfosyytit ovat antigeenispesifisiä joten niillä on reseptori tiettyyn antigeeniin . Joskus ne aktivotuvat elimistön omaa palikkaa vastaan ja tällöin muodostuu autoimmunitauti.
Synnynnäinen immuniteetti puolustaa elimistöä bakteereita vastaan ja kun se ei riitä niin tarvitaan vasta-ainevälitteistä immuniteettia. Puolustuksessa ensimmäisenä fagosyytti hotkaisee bakteerin ja menee esitteleen sitä MHC-II molekyylin avulla auttaja T-solulle joka käynnistää aktivaation ja sytokiinien erittämisen. B-solut huomaa tämän ja hermostuu ja aktivoituu plasmasoluiksi sylkien hitokseen vasta-aineita. Muodostuneet vasta-aineet opsonisoivat bakuja jolloin niitä on helpompi syödä. Osa plasma eli B-soluista jää muistisoluiksi seuraavaa kertaa varten.
Kun virus pääsee elimistöön ja infektoi solun, niin tappaja-T-solun reseptori tunnistaa viruksen infektoiman solun jonka pinnalla on MHC-I molekyyli. Sen jälkeen se tuhoaa suoraan infektoidun solun.
Komplementtijärjestelmä on veren proteiineista koostuva järjestelmä jonka tehtävä on sallistua immuniteettireaktioiden tapaan vasteeseen. Komplementti voimistuu taudin edetessä ja se houkuttelee paikalle lisää valkosoluja, opsonisoi bakteereja ja käynnistää solukalvon tuhoamiskompleksin.
Autoimmuunisairaudet TerveyskirjastostaAutoimmuunisairaudet liittyvät ihmisen puolustusmekanismeihin, immunologiaan, monimutkaiseen järjestelmään, jonka tehtävänä on torjua elimistöön tunkeutuvia pieneliöitä ja vieraita aineita. Autoimmuunisairaus-termissä sana auto tarkoittaa "itse", immuuni viittaa elimistön puolustusjärjestelmään.
Elimistö voi torjua kehoon tunkeutuvia vieraita aineita ja mikrobeja kahdella tapaa. Torjuntaan erikoistuneet luuytimessä syntyneet solut muodostavat vereen kiertäviä vasta-aineita, jotka auttavat tekemään tunkeutujat vaarattomiksi. Toinen torjuntatapa ovat erikoistuneet imusolut (lymfosyytit), jotka veren kautta hakeutuvat paikalle tuhoamaan tunkeilijoita. Autommuunitautien syntyyn osallistuvat erityisesti tietyllä tavalla ohjelmoituneet imusolut.
Miten autoimmuunitauti syntyyAutoimmuuni-ilmiössä torjunta kohdistuu virheellisesti joitakin elimistön omia kudoksia kohtaan. Osalla ihmisiä on siihen perinnöllinen alttius. Ihmisen kehityksen ja varhaisen lapsuuden aikana rintalastan takana sijaitseva kateenkorva on tärkeä immuunivasteen säätelijä. Siellä muun muassa karsitaan omien kudosten rakenteita tunnistavat imusolut pois. Joillakin ihmisillä tämä prosessi häiriintyy ja omia kudoksia vastaan ohjelmoituneita imusoluja jää toimintaan.
Autoimmuunitautien (ja allergioiden) yleistymisen arvellaan ainakin osittain johtuvan nykyisestä liian hygieenisestä elämästä lapsuuden aikana. Joudumme aikaisempaa vähemmän tekemisiin maassa ja eläimissä olevien mikrobien kanssa. Se saattaa häiritä immuunijärjestelmän kypsymistä, minkä seurauksena immuunisolut ovat alttiimpia suuntaamaan toimintansa virheellisesti omia kudoksia kohtaan.
Sen lisäksi tarvitaan ulkoisia tekijöitä, jotka kuitenkin tunnetaan huonosti. Arvellaan niiden olevan usein bakteereita tai viruksia. Niiden rakenteet voivat muistuttaa siinä määrin jonkin ihmiskudoksen rakenteita, että imusolut eivät erota niitä toisistaan. Tällöin bakteeria vastaan muodostuneet imusolut voivat vaurioittaa kudosta. Ilmeisesti bakteerit tai virukset voivat myös muuttaa joidenkin kudosten molekyylejä siten, että elimistö ei enää tunne niitä omaksi ja alkaa muodostaa vasta-aineita niitä vastaan.
Jos torjuntaan erikoistuneet imusolut ja vasta-aineet kohdistuvat johonkin tiettyyn ihmisen elimeen, ne vähitellen vaurioittavat sen soluja. Tapahtuma on tavallisesti hidas ja yleensä kestää vuosia. Lopputuloksena on, että elimen toiminta häiriintyy. Jos kohde-elin on hormonia tuottava rauhanen, sen kyky valmistaa hormonia heikkenee. Silloin kun kohteena ovat nivelkapselin rakenteet, niihin ilmaantuu pitkäaikainen ja kivulias tulehdustila, jollainen todetaan esimerkiksi nivelreumassa. Jos kohde-elin on veren punasolu, seurauksena on solun hajoaminen ja hemolyyttinen anemia (ks. «Anemia (alhainen hemoglobiini )»1).
AutoimmuunisairauksiaAutoimmuunisairauksia on lukuisia. On arvioitu, että sadasta ihmisestä noin viidellä on jokin autoimmuunisairaus. Naiset sairastuvat selvästi useammin kuin miehet. Yleisimpiä autoimmuunisairauksia ovat nivelreuma (ks. «Nivelreuma»2) ja kilpirauhasen autoimmuunitulehdus (ks. «Kilpirauhasen tulehdukset (tyreoidiitit)»3). Melko yleisiä ovat muut reumaattiset nivel- ja sidekudossairaudet (ks. «Yleistyneet sidekudossairaudet»4) sekä tyypin 1 diabetes (ks. «Diabetes (sokeritauti)»5). Harvinaisempia ovat esimerkiksi lisämunuaisen vajaatoiminta (ks. «Lisämunuaisen sairauksia»6), autoimmuunihemolyyttinen anemia (AIHA), B12-vitamiinin puutteesta johtuva pernisiöösi anemia (ks. «B12-vitamiinin tai foolihapon puutos»7), verihiutaleiden autoimmuunisairaus (ITP) (ks. «Trombosytopenia (vähän verihiutaleita) )»8) ja lihasten voimattomuutena ilmenevä myasthenia gravis (ks. «Lihastaudit»9).
Autoimmuunisairauksien hoitoJos autoimmuunitautiin liittyy välittömiä oireita, kuten esimerkiksi nivelreumassa, autoimmuuni-ilmiöön liittyvää tulehdusreaktiota voidaan hillitä kortisonivalmisteilla tai immuunivastetta heikentävillä solunsalpaajilla.
Monissa autoimmuunisairauksissa tulehdusreaktiota hillitsevää lääkitystä ei tarvita, vaan hoidetaan sairaudesta johtuvia seuraamuksia. Esimerkiksi autoimmuunitulehduksesta johtuvaa kilpirauhasen tai lisämunuaisen kuorikerroksen vajaatoimintaa hoidetaan hormonivalmisteella ja pernisiöösiä anemiaa B12-vitamiinilla.
Allergiat TerveyskirjastostaAllergiassa elimistössä on vasta-aineita tai herkistyneitä valkosoluja allergiaa aiheuttavaa ainetta, allergeenia, kohtaan. Allergiat jaetaan kahteen päätyyppiin, nopeisiin ja hitaisiin allergioihin. Nopeassa allergiassa oireet alkavat minuuteissa tai kymmenissä minuuteissa siitä, kun allergeeni on joutunut elimistöön. Hitaassa allergiassa ensi oireet ilmenevät vasta tuntien, joskus muutaman päivän kuluttua altistuksesta.
Nopea allergia, atopiaNopeaa allergiaa sanotaan atooppiseksi allergiaksi. Elimistössä muodostuu tietyntyyppisiä (immunoglobuliini E eli IgE) -vasta-aineita ympäristömme tavallisia valkuaisia, kuten siitepölyjä, eläinten hilseitä ja ruoka-aineita kohtaan. Joskus vasta-aineita syntyy myös yksinkertaisia kemikaaleja, kuten formaldehydiä, alkoholia ja etikkaa tai lääkeaineita kohtaan. Vasta-aineet kiinnittyvät ihossa ja limakalvoilla olevien syöttösolujen pintaan. Kun allergian aiheuttaja, allergeeni, reagoi vasta-aineiden kanssa syöttösolun pinnassa, syöttösolusta vapautuu histamiinia ja muita verisuoniin vaikuttavia ja tulehdussoluja paikalle kutsuvia aineita. Seurauksena on kohde-elimestä riippuen kutina (ks. «Kutina»1), nokkosihottuma (ks. «Nokkosihottuma eli urtikaria»2), allerginen nuha (ks. «Allerginen nuha ja muu yliherkkyysnuha»3), allerginen silmätulehdus (ks. «Allerginen silmätulehdus lapsella»4), allerginen astma (ks. «Astma»5), atooppinen ekseema (ks. «Atooppinen ekseema (ihottuma)»6), ruoka-allergiasta (ks. «Ruoka-allergia»7) johtuvia vatsavaivoja tai anafylaktinen reaktio (ks. «Anafylaktinen reaktio (äkillinen yliherkkyysreaktio)»8).
Atooppiset allergiat ovat yleistyneet nopeasti 1950-luvulta lähtien. Taipumus niihin on perinnöllistä. Nuorista aikuisista 40–45 % on herkistynyt siitepölyille, eläimille tai ruoka-aineille. Allergisten ihmisten määrän kasvu on useissa Euroopan maissa pysähtynyt vuosituhannen vaihteen tienoilla ja oireisten määrä on ollut jopa laskusuunnassa.
Atooppista allergiaa tutkitaan ihopistokokeilla (ks. «Ihopistokokeet (Prick-testit)»9) ja verikokeilla (ks. «Spesifisen IgE:n määrittäminen seerumista»10), harvoin lappukokeilla (ks. «Lapputestit»11). Positiivinen iho- tai verikoe ei merkitse välttämättä sitä, että p.o. henkilö saisi siitä oireita. Esimerkiksi soija-allergiassa iho- ja verikokeen tuloksen osuvuus on todella huono. Varmuus oireita aiheuttavasta allergiasta saadaan vain altistuskokeilla.
Pienten lasten ruoka-allergiat parantuvat yleensä kouluikään mennessä. Siitepöly- ja eläinallergiat sen sijaan pysyvät aikuiseksi saakka, tavallisesti läpi elämän. Siitepölyallergioissa ja joskus eläinallergioissa herkkyyttä voidaan vähentää siedätyshoidon (ks. «Siedätyshoito (hyposensibilointi)»12) avulla. Siitepölyallergioihin liittyy usein ruoka-allergioita niin sanotun ristiallergian kautta (ks. artikkelit «Ruoka-allergia»7, «Koivu-hedelmä-juuresallergia»13, «Pujo-selleri-porkkana-mausteallergia»14, «Lateksi-hedelmä-vihannesallergia»15 ja «LTP-allergia»16).
Hidas allergiaSuuri osa hitaasta allergiasta on kosketusallergiaa. Noin kymmenesosa nuorista naisista ja pari prosenttia miehistä on herkistynyt nikkelille. Kulta-allergiaa on 10 %:lla naisista ja 1 %:lla miehistä. Muita yleisiä kosketusallergeeneja ovat esimerkiksi hajusteet ja kumikemikaalit. Kosketusallergian kehittyminen vie viikkoja, usein yleensä vuosia. Allerginen kosketusekseema (ks. «Allerginen kosketusihottuma»17) ilmenee allergeenin kosketuskohdalla kutinana, punoituksena, hilseilynä ja lievänä turvotuksena. Kosketusallergiaa tutkitaan lapputestillä (ks. «Lapputestit»11). Positiivinen lapputestitulos ei merkitse varmuudella sitä, että kyseinen allergeeni aiheuttaisi oireita. Esimerkiksi lapputestissä todetuista kulta-allergisista vain yksi kymmenestä saa ihottumaa kultakoruista.
Bakteerit tykkäävät elää elimistön kudosnesteissä, josta ne saavat helposti ravintoa (gluk.aminoh.) ja niillä on sopiva lämpötila jolloin ne voivat jakaantua tehokkaasti. Normaalifooraan kuuluu hyviä bakteereita (apatogeeniset), jotka suojaavat pahoilta bakteereilta (patogeeniset).
Hematopoieesin taustaa
Valkosoluja:
Granulosyytit
- Neutrofiilit, jotka ovat syöjä soluja eli fagosytoivia soluja.
- Eosinofiilit
- Basofiilit
Lymfosyytit eli imusolut.
SyöjäsolutSyöjäsolujen toimintaa kutsutaan synnynnäiseksi immuniteetiksi, koska ne reagoivat samalla tavalla kaikkia taudinaiheuttajia kohtaan. Fagosyytti tunnistaa kohteen reseptorilla ja sen jälken syö sen ja sulattelee lysosomi nesteillään sitä.
Mikrobi-infektio aiheuttaa elimistössä tulehdusreaktion, jossa verenkierto lisääntyy vasodilaation avulla ja alueelle tulee paljon valkosoluja, joista neutrofiilit ryömivät suonen seinämän endoteelin läpi. Tulehdusalue tuottaa kemiallisia aineita houkutellakseen lisää syöjäsoluja. Neutrofiilit yleensä vastaavat puolustuksesta pari ensimmäistä päivää. Makrofageista paikalla on aluksi vaan kudoksen paikalliset kaverit. Infektion seurauksena luuytimessä makrofagien tuotanto kasvaa ja muutamassa päivässä ne vastaavat eniten solusyönnistä. Klassiset oireen tulehduksessa ovat punoitus, kuumotus, turvotus ja kipu.
Synnynnäinen immuniteetti on siis kaikki ne asiat joihin ei liity oppimista. Luonnolliseen eli synnynnäiseen immuniteettiin kuuluvat syöjäsolujen lisäksi kaikki fyysiset ja kemialliset esteet mikrobeille elimistössä. Iho, limakalvo, sylki, kyynelneste, mahaneste, hengitystiet, nesteiden virtaus ja normaalifloora aiheuttavat luonnollisen immuniteetin.
Lymfaattinen järjestelmäKuuluvat imusolmukkeet, perna, kateenkorva, risat, luuydin ja suolen limakalvon peyerin levyt ja umpilisäke. Lymfaattiselle kudokselle on ominaista suuri lymfosyyttimäärä. Lymfosyyttejä kiertaa veressä vain 2%. Verisuoni kapillaareista pääsee valskaan vähän tavaraa soluvälitiloihin joista ne menee imutiehyeisiin ja lopulta ne kokoontuu suuremmiksi tiehyeiksi ja laskeutuu yläruumiin suuriin laskimoihin. Imusuonet ovat hataria tyvikalvottomia laskimoita ja niillä on läpät. Imusuonet päätyvät imusolmukkeiden kuperalle puolelle ja lymfa kiertaa siellä imusolujen ja syöjäsolujen välissä niiden puhdistaessa epäpuhtauksia. Poiskuljettava suoni lähtee koveralta puolelta imusolmukkeen portista. Imusolmukkeissa lymfosyytit mudostavat keräsiä eli follikkeleita.
Imusolmukkeita on monissa paikoissa, mutta tärkeimmin niitä on: korvan edessä, leuan alla, niskassa, kaulassa, kyynärtaipeissa, kainaloissa, polvitaipeissa, nivustaipeissa ja vatsaontelossa. Alaruumiin ja vasemman puolen imutiet laskeutuvat solislaskimoon yhdistyen ensin isommaksi rintatiehyeksi. Oikean yläruumiin imutiet laskeutuvat oikean solislaskimoon. Orvaskedessä, keskushermostossa ja joissain luissa ja lihaksissa ei ole imuteitä.
Perna on pääasiassa imukudoksesta muodostunut pitkänomainen elin, joka sijaitsee selkärankaisten vatsaontelon etuosassa. Se on suurin lymfaattinen elin, joka tuottaa lymfosyyttejä (sikiöaikana myös punasoluja) ja toimii punasoluvarastona. Lisäksi se suodattaa verta poistaen vanhoja verisoluja ja vieraita antigeeneja. Pernassa on kaksi osaa, valkoinen ja punainen ydin. Valkoinen ydin muodostuu imukudoksesta, pääasiassa lymfosyyteistä. Pernan punainen ydin ympäröi valkoista ydintä. Sen tehtävänä on suodattaa verestä ikääntyneet tai vahingoittuneet punasolut, verihiutaleet sekä mikro-organismit. Lisäksi se toimii punasolujen varastona. Kateenkorva toimii T-solujen kypsymispaikkana välikarsinassa sydämen etu-yläpuolella. Thymys kuihtuu mutta ei kuivu iän myötä.
Hankittu immuniteettiAina syöjäsolut eivät voi tunnistaa kaikkea tai hoitaa kaikkea, niin paikalle tarvitaan lymfosyyttejä. Lymfosyyteillä on taipumus muodostaa myös opittu immuniteetti. B-solut vastaavat humoraalisesta immuniteetistä ja T-solut soluvälitteisestä immuniteetistä. T-solut jaotellaan kahteen isompaan ryhmään eli CD4 (auttaja) ja CD8 (tappaja) solut. Lymfosyytit ovat antigeenispesifisiä joten niillä on reseptori tiettyyn antigeeniin . Joskus ne aktivotuvat elimistön omaa palikkaa vastaan ja tällöin muodostuu autoimmunitauti.
Synnynnäinen immuniteetti puolustaa elimistöä bakteereita vastaan ja kun se ei riitä niin tarvitaan vasta-ainevälitteistä immuniteettia. Puolustuksessa ensimmäisenä fagosyytti hotkaisee bakteerin ja menee esitteleen sitä MHC-II molekyylin avulla auttaja T-solulle joka käynnistää aktivaation ja sytokiinien erittämisen. B-solut huomaa tämän ja hermostuu ja aktivoituu plasmasoluiksi sylkien hitokseen vasta-aineita. Muodostuneet vasta-aineet opsonisoivat bakuja jolloin niitä on helpompi syödä. Osa plasma eli B-soluista jää muistisoluiksi seuraavaa kertaa varten.
Kun virus pääsee elimistöön ja infektoi solun, niin tappaja-T-solun reseptori tunnistaa viruksen infektoiman solun jonka pinnalla on MHC-I molekyyli. Sen jälkeen se tuhoaa suoraan infektoidun solun.
Komplementtijärjestelmä on veren proteiineista koostuva järjestelmä jonka tehtävä on sallistua immuniteettireaktioiden tapaan vasteeseen. Komplementti voimistuu taudin edetessä ja se houkuttelee paikalle lisää valkosoluja, opsonisoi bakteereja ja käynnistää solukalvon tuhoamiskompleksin.
Autoimmuunisairaudet TerveyskirjastostaAutoimmuunisairaudet liittyvät ihmisen puolustusmekanismeihin, immunologiaan, monimutkaiseen järjestelmään, jonka tehtävänä on torjua elimistöön tunkeutuvia pieneliöitä ja vieraita aineita. Autoimmuunisairaus-termissä sana auto tarkoittaa "itse", immuuni viittaa elimistön puolustusjärjestelmään.
Elimistö voi torjua kehoon tunkeutuvia vieraita aineita ja mikrobeja kahdella tapaa. Torjuntaan erikoistuneet luuytimessä syntyneet solut muodostavat vereen kiertäviä vasta-aineita, jotka auttavat tekemään tunkeutujat vaarattomiksi. Toinen torjuntatapa ovat erikoistuneet imusolut (lymfosyytit), jotka veren kautta hakeutuvat paikalle tuhoamaan tunkeilijoita. Autommuunitautien syntyyn osallistuvat erityisesti tietyllä tavalla ohjelmoituneet imusolut.
Miten autoimmuunitauti syntyyAutoimmuuni-ilmiössä torjunta kohdistuu virheellisesti joitakin elimistön omia kudoksia kohtaan. Osalla ihmisiä on siihen perinnöllinen alttius. Ihmisen kehityksen ja varhaisen lapsuuden aikana rintalastan takana sijaitseva kateenkorva on tärkeä immuunivasteen säätelijä. Siellä muun muassa karsitaan omien kudosten rakenteita tunnistavat imusolut pois. Joillakin ihmisillä tämä prosessi häiriintyy ja omia kudoksia vastaan ohjelmoituneita imusoluja jää toimintaan.
Autoimmuunitautien (ja allergioiden) yleistymisen arvellaan ainakin osittain johtuvan nykyisestä liian hygieenisestä elämästä lapsuuden aikana. Joudumme aikaisempaa vähemmän tekemisiin maassa ja eläimissä olevien mikrobien kanssa. Se saattaa häiritä immuunijärjestelmän kypsymistä, minkä seurauksena immuunisolut ovat alttiimpia suuntaamaan toimintansa virheellisesti omia kudoksia kohtaan.
Sen lisäksi tarvitaan ulkoisia tekijöitä, jotka kuitenkin tunnetaan huonosti. Arvellaan niiden olevan usein bakteereita tai viruksia. Niiden rakenteet voivat muistuttaa siinä määrin jonkin ihmiskudoksen rakenteita, että imusolut eivät erota niitä toisistaan. Tällöin bakteeria vastaan muodostuneet imusolut voivat vaurioittaa kudosta. Ilmeisesti bakteerit tai virukset voivat myös muuttaa joidenkin kudosten molekyylejä siten, että elimistö ei enää tunne niitä omaksi ja alkaa muodostaa vasta-aineita niitä vastaan.
Jos torjuntaan erikoistuneet imusolut ja vasta-aineet kohdistuvat johonkin tiettyyn ihmisen elimeen, ne vähitellen vaurioittavat sen soluja. Tapahtuma on tavallisesti hidas ja yleensä kestää vuosia. Lopputuloksena on, että elimen toiminta häiriintyy. Jos kohde-elin on hormonia tuottava rauhanen, sen kyky valmistaa hormonia heikkenee. Silloin kun kohteena ovat nivelkapselin rakenteet, niihin ilmaantuu pitkäaikainen ja kivulias tulehdustila, jollainen todetaan esimerkiksi nivelreumassa. Jos kohde-elin on veren punasolu, seurauksena on solun hajoaminen ja hemolyyttinen anemia (ks. «Anemia (alhainen hemoglobiini )»1).
AutoimmuunisairauksiaAutoimmuunisairauksia on lukuisia. On arvioitu, että sadasta ihmisestä noin viidellä on jokin autoimmuunisairaus. Naiset sairastuvat selvästi useammin kuin miehet. Yleisimpiä autoimmuunisairauksia ovat nivelreuma (ks. «Nivelreuma»2) ja kilpirauhasen autoimmuunitulehdus (ks. «Kilpirauhasen tulehdukset (tyreoidiitit)»3). Melko yleisiä ovat muut reumaattiset nivel- ja sidekudossairaudet (ks. «Yleistyneet sidekudossairaudet»4) sekä tyypin 1 diabetes (ks. «Diabetes (sokeritauti)»5). Harvinaisempia ovat esimerkiksi lisämunuaisen vajaatoiminta (ks. «Lisämunuaisen sairauksia»6), autoimmuunihemolyyttinen anemia (AIHA), B12-vitamiinin puutteesta johtuva pernisiöösi anemia (ks. «B12-vitamiinin tai foolihapon puutos»7), verihiutaleiden autoimmuunisairaus (ITP) (ks. «Trombosytopenia (vähän verihiutaleita) )»8) ja lihasten voimattomuutena ilmenevä myasthenia gravis (ks. «Lihastaudit»9).
Autoimmuunisairauksien hoitoJos autoimmuunitautiin liittyy välittömiä oireita, kuten esimerkiksi nivelreumassa, autoimmuuni-ilmiöön liittyvää tulehdusreaktiota voidaan hillitä kortisonivalmisteilla tai immuunivastetta heikentävillä solunsalpaajilla.
Monissa autoimmuunisairauksissa tulehdusreaktiota hillitsevää lääkitystä ei tarvita, vaan hoidetaan sairaudesta johtuvia seuraamuksia. Esimerkiksi autoimmuunitulehduksesta johtuvaa kilpirauhasen tai lisämunuaisen kuorikerroksen vajaatoimintaa hoidetaan hormonivalmisteella ja pernisiöösiä anemiaa B12-vitamiinilla.
Allergiat TerveyskirjastostaAllergiassa elimistössä on vasta-aineita tai herkistyneitä valkosoluja allergiaa aiheuttavaa ainetta, allergeenia, kohtaan. Allergiat jaetaan kahteen päätyyppiin, nopeisiin ja hitaisiin allergioihin. Nopeassa allergiassa oireet alkavat minuuteissa tai kymmenissä minuuteissa siitä, kun allergeeni on joutunut elimistöön. Hitaassa allergiassa ensi oireet ilmenevät vasta tuntien, joskus muutaman päivän kuluttua altistuksesta.
Nopea allergia, atopiaNopeaa allergiaa sanotaan atooppiseksi allergiaksi. Elimistössä muodostuu tietyntyyppisiä (immunoglobuliini E eli IgE) -vasta-aineita ympäristömme tavallisia valkuaisia, kuten siitepölyjä, eläinten hilseitä ja ruoka-aineita kohtaan. Joskus vasta-aineita syntyy myös yksinkertaisia kemikaaleja, kuten formaldehydiä, alkoholia ja etikkaa tai lääkeaineita kohtaan. Vasta-aineet kiinnittyvät ihossa ja limakalvoilla olevien syöttösolujen pintaan. Kun allergian aiheuttaja, allergeeni, reagoi vasta-aineiden kanssa syöttösolun pinnassa, syöttösolusta vapautuu histamiinia ja muita verisuoniin vaikuttavia ja tulehdussoluja paikalle kutsuvia aineita. Seurauksena on kohde-elimestä riippuen kutina (ks. «Kutina»1), nokkosihottuma (ks. «Nokkosihottuma eli urtikaria»2), allerginen nuha (ks. «Allerginen nuha ja muu yliherkkyysnuha»3), allerginen silmätulehdus (ks. «Allerginen silmätulehdus lapsella»4), allerginen astma (ks. «Astma»5), atooppinen ekseema (ks. «Atooppinen ekseema (ihottuma)»6), ruoka-allergiasta (ks. «Ruoka-allergia»7) johtuvia vatsavaivoja tai anafylaktinen reaktio (ks. «Anafylaktinen reaktio (äkillinen yliherkkyysreaktio)»8).
Atooppiset allergiat ovat yleistyneet nopeasti 1950-luvulta lähtien. Taipumus niihin on perinnöllistä. Nuorista aikuisista 40–45 % on herkistynyt siitepölyille, eläimille tai ruoka-aineille. Allergisten ihmisten määrän kasvu on useissa Euroopan maissa pysähtynyt vuosituhannen vaihteen tienoilla ja oireisten määrä on ollut jopa laskusuunnassa.
Atooppista allergiaa tutkitaan ihopistokokeilla (ks. «Ihopistokokeet (Prick-testit)»9) ja verikokeilla (ks. «Spesifisen IgE:n määrittäminen seerumista»10), harvoin lappukokeilla (ks. «Lapputestit»11). Positiivinen iho- tai verikoe ei merkitse välttämättä sitä, että p.o. henkilö saisi siitä oireita. Esimerkiksi soija-allergiassa iho- ja verikokeen tuloksen osuvuus on todella huono. Varmuus oireita aiheuttavasta allergiasta saadaan vain altistuskokeilla.
Pienten lasten ruoka-allergiat parantuvat yleensä kouluikään mennessä. Siitepöly- ja eläinallergiat sen sijaan pysyvät aikuiseksi saakka, tavallisesti läpi elämän. Siitepölyallergioissa ja joskus eläinallergioissa herkkyyttä voidaan vähentää siedätyshoidon (ks. «Siedätyshoito (hyposensibilointi)»12) avulla. Siitepölyallergioihin liittyy usein ruoka-allergioita niin sanotun ristiallergian kautta (ks. artikkelit «Ruoka-allergia»7, «Koivu-hedelmä-juuresallergia»13, «Pujo-selleri-porkkana-mausteallergia»14, «Lateksi-hedelmä-vihannesallergia»15 ja «LTP-allergia»16).
Hidas allergiaSuuri osa hitaasta allergiasta on kosketusallergiaa. Noin kymmenesosa nuorista naisista ja pari prosenttia miehistä on herkistynyt nikkelille. Kulta-allergiaa on 10 %:lla naisista ja 1 %:lla miehistä. Muita yleisiä kosketusallergeeneja ovat esimerkiksi hajusteet ja kumikemikaalit. Kosketusallergian kehittyminen vie viikkoja, usein yleensä vuosia. Allerginen kosketusekseema (ks. «Allerginen kosketusihottuma»17) ilmenee allergeenin kosketuskohdalla kutinana, punoituksena, hilseilynä ja lievänä turvotuksena. Kosketusallergiaa tutkitaan lapputestillä (ks. «Lapputestit»11). Positiivinen lapputestitulos ei merkitse varmuudella sitä, että kyseinen allergeeni aiheuttaisi oireita. Esimerkiksi lapputestissä todetuista kulta-allergisista vain yksi kymmenestä saa ihottumaa kultakoruista.
